Aihearkisto: estetiikka

Nokia Pure

Nokia Pure

Mainokset

Hylätty psykiatrinen sairaala New Yorkissa

Scouting New York -blogi tutustuu hylättyyn Rockland Psychiatric Centeriin. Tarjolla on paljon kutkuttavia kuvia valtavasta kompleksista, joka on kumma kyllä säästynyt ilkivallalta.

(via Olli)

Ihmisarvo täytyy tuntea, ei vain tietää

Kun Saksan poliisiliitto kommentoi taideteoksen ylittävän taiteellisen ilmaisun vapauden rajat, ollaan varmaankin oikeilla jäljillä. Kuohuntaa herättänyt teos on Marcel Walldorfin Petra (2010):

 Marcel Walldorfin virtsaamaan kyykistynyttä naispuolista mellakkapoliisia esittävä patsas.

Marcel Walldorf, "Petra" (2010)

Ei ole vaikeaa arvata, miksi joku saattaa pitää teosta poliiseja halventavana. Mellakkavarusteissaan kyykkypissaava naispoliisi ei varmaankaan ole ammattikunnan ideaaleinta julkista kuvastoa.

Mutta onko se todellakin halventava? Pienellä pohdinnalla sen voi lukea myös toisin.

Mellakkavarusteissaanhan poliisi on pelottavimmillaan – kasvoton ja kehon jokainen neliösentti väkivaltaa uhkuen. Kovan kuoren alla on kuitenkin aina ihminen, jolla on inhimilliset tarpeet.

Walldorfin teos visualisoi tarpeista luonnollisinta, mutta ajatuksen on helppo seurata tarvehierarkiaa ylemmäs: me kaikki kaipaamme turvallisuutta, rakkautta, arvonantoa ja mahdollisuutta olla yksilöitä – kaikki nuo ovat säröjä väkivallan uhkaa työvälineenään käyttävien mellakkapoliisien yhtenäistetyssä ulkoasussa.

Täydellinen sotilas kyykkypaskoo samalla kun ampuu, mutta täydellisiä sotilaita ei ole – Petrakin on laskenut mellakkapamppunsa seinää vasten toimituksensa ajaksi. Alas kääntynyt katse ei myöskään tähystä pamputettavaa, vaan hakee yksityisyyttä, välttää ympäröivien katseita.

Miksi sen täytyy virtsata? Muita perustarpeitaan toteuttava hahmo – syövä, nukkuva, nuotion äärellä lämmittelevä mellakkapoliisi – tuskin pysäyttäisi juuri ketään. Virtsaaminen ja ulostaminen ovat perustarpeista ainoita, jonka haluamme toteuttaa aina yksin ja katseilta piilossa. Teoksen näkeminen hätkähdyttää, koska ymmärrämme välittömästi tilanteen yksityisyyden ja koemme olevamme tunkeilijoita toisen yksityisessä tilassa. Vahinko vain, että osa katsojista juuttuu ensireaktioon, eivätkä osaa eläytyä pidemmälle.

Miksi sen täytyy olla nainen? Kuvittele patsaan tilalle seisaallaan virtsaava mellakkapoliisimies. Sinänsä yksityinen tilanne ei riittäisi purkamaan suojavarusteiden aggressiivista mielikuvaa, hahmon teko näyttäisi myös helposti uhmakkaalta ja halveksivalta.  Petra kyykkii omassa virtsalammikossaan koska tarve ja tilanne eivät antaneet valita parempaakaan paikkaa – seisaaltaan kusevalle Peterille ei joutuisi moisesta tinkimään, hänen ei myöskään tarvitsisi laskea pamppuaan maahan, vaan seisoessa se pysyisi ongelmitta vyöllä.

Parasta nykytaiteessa on, että se voi luontevasti väistää kysymykset taiteen esteettisistä vaatimuksesta ja keskittyä pukemaan ajatuksia kuviksi ja edelleen tunteiksi. Hyväksymme ajatustasolla lauseen ”mellakkapoliisikin on ihminen”, mutta Petra kertoo sen meille myös tunnetasolla. Mellakkapoliisia kohden heitetty kivi ei osu takana olevaan järjestelmään – se osuu ihmiseen. Onko tämä mielikuva Saksan poliisiliitosta todellakin niin vastenmielinen?

(via YLE)

PS. En nyt väitä, että taiteilijan intentio on ollut tulkintani mukaista, mutta Spiegelin hastattelussa hän kyllä selväsanaisesti kieltää sen olevan kritiikkiä valtiota tai poliisia kohtaan.

Katutaiteesta

Yritän saada bloggausvaihtetta takaisin silmään lähes verkotta vietetyn kesän ja äärikiireisen syksyn jälkeen. Mikäpäs olisi tähän saumaan parempi aihe kuin se, joka toimi yhtenä alkusysäyksenä tämän blogin perustamiselle.

Mielessäni on pitkään kummitellut lähes vuosi sitten Hesarin kulttuuriosastolta lukemani juttu, jossa kerrottiin Taikissa taidekasvatusta opiskelevan Reetta Nisosen projektista, jossa hän kehysti katujen seinille tehtyjä teoksia, siis katutaidetta. Periaatettaan Nissonen kuvaili haastattelussa seuraavasti: ”Kehystän sellaista, mitä mieluusti katsoisin kaupungissa.

Juurikin näin! Vaikka valtaosa katutaiteesta on laitonta, ei voida kategorisesti väittää, että joukosta ei löytyisi myös onnistuneita ja esteettisiä teoksia, joiden näkeminen voisi piristää harmaan betonin keskellä kulkevia. Onnistunut teos ansaitsee kehunsa, rikkoipa sen tekoprosessi sääntöjä tai ei.

Nissosen projekti jäi pyörimään alitajuntaani, josta se palasi viime keväänä mieleeni vieraiden kaupunkien seiniä katsellessani ja ihastellessani maalijälkiä, jotka antoivat seinäpinnalle enemmän kuin veivät siltä pois. Kotiin päästyäni, minun oli aivan pakko kaivella Hesarin juttu netistä ja lähettää Nissoselle sähköpostia pyytääkseni häneltä lisää kuvia kehystyksistä nähtäväksi.

Sainkin niitä pinon ja myös luvan myös julkaista niitä täällä. Alla pino valokuvia, joissa näkyy kehystykset ympäristöinen ja tekemäni rajaukset:

reetta-nisonen-1

reetta-nisonen-2

reetta-nisonen-3

reetta-nisonen-5

reetta-nisonen-4

reetta-nisonen-6reetta-nisonen-7

Valinnoissaan Nissonen vaikuttaa painottaneen ns. stencil– eli sabluunatöitä, jotka ovat myös omia suosikkejani. En nyt sano, että nuo olisivat lajinsa huippuja, mutta kaupunkielämän merkkien keskellä ne erottuvat selvästi edukseen.

Stencil-työt tuntuvat usein myös sopivan vapaalla kädellä tehtyjä töitä paremmin ympäristöönsä, mikä johtunee niiden huolitellummasta ulkoasusta, selkeämmästä kuvakielestä, yksivärisyydestä, hieman mekaanisesta jäljestä sekä graffiteja pienemmästä koosta – välillä myös tuntuu, että niiden tekijöillä on aavistuksen parempi käsitys siitä millaiselle pinnalle ja millaisella asettelulla niitä on esteettisesti kestävämpää tehdä.

Stencilin lähestyttävyyttä taitaa osittain selittää myös, ettei sille oikein löydy kömpelöä kaksoissisarta tai käytöshäiriöisiä veljiä, kuten muulle katutaiteelle. Esimerkiksi hyvän ja huolella tehdyn graffitin mainetta pilaa talojen seiniin hätäisesti maalatut ja valumaan jääneet ääriviivat sekä taidokkaammatkin oman oksan sahaamiset, kuten junavaunujen maalaminen.

Tarrataiteen arvoa armotta syövät mainos- ja tagitarrat sekä hyvienkin yritysten kariutuminen halpaan tarrapaperiin ja huonoon sijoitteluun.

Tussaamalla tehtävien tagien kultuuriin puolestaan liittyy jo oletuksena röyhkeä ja sopimaton pintojen valinta ja itseään syövä toisto, jotka piilottavat tagien esteettisen potentiaalin ja antavat täyttämälleen tilalle tarpeettoman aggressiivisen ja likaisen sävyn. Tagien kohdalla onkin aiheellista kysyä, voiko sitä kutsua katutaiteeksi lainkaan.

Toisaalta, kun niitä tarkastellaan omista kopioistaan ja esityspinnoistaan eristettyinä, niistä voi löytää rinnastuksen kalligrafian kaltaiseen estetiikkaan – näkökulma, johon esimerkiksi Evan Rothin Graffiti Taxonomy: Paris, 2009 -näyttely  ja verkkoversio pohjaavat (Rothin näyttely on syksyn ajan osa Fondation Cartierin Born in the Streets – Graffiti -näyttelyä – kun verkkosivut ennenpitkää katoavat, niin sen videoesittelyn voi katsoa Rothin sivuilta).

Tahdissa, mars!

Kaukoidän sotilaalliset kansajuhlat eivät petä näyttävyydessään koskaan, vaikka herättävätkin varsin ristiriitaisia tunteita. Erityisen kiehtovaa on katsella suurten ihmismassojen synkronoitua liikettä.

Hyviä maistiaisia Kiinalaisen kommunismin 60-vuotiskekkereiltä löytyy The Boston Globen niin ikään mainiosta kuvajournalismiin erikoistuneesta The Big Picture -blogista:

Kiinalaiset sotilaat marssivat.

Rajaus kuvasta: PLA sailors in white uniforms march past Tiananmen Square during the celebration of China's 60th anniversary on October 1, 2009 in Beijing, China. (Feng Li/Getty Images)

Diesel: Black Label

Useimpien analogisten rannekellojen muotoilun ongelmakohtana on kellotaulu, jota ei ole maltettu pitää riittävän selkeänä, tai sitten minimalismi on johtanut turhan kliinisiin ratkaisuihin, joissa ei enää ole mitään visuaalista jujua. Niinpä Diesel iskee varsin mainiolla DZ9044/Black Label -mallillaan suoraan sydämeeni.

Diesel DZ9044 edestä

Diesel DZ9044 edestä

Kellon metallinen etulevy on jätetty tyhjäksi ja kellotaulut (4kpl!) on siirretty sivuille, minkä lisäksi ajan säätönupit on käännetty alaspäin. Voidaan tietenkin kysyä, että tarvitseeko kukaan neljää kellotaulua, mutta ehkä ennemminkin viehätys on siinä kuinka minimalistisen ensivaikutelman takana voidaan luoda kontrastia liioittelulla, kuintenkin rikkomatta tasapainoa. Jokainen kellotaulu on muotoiltu omanlaisekseen, mikä korostaa aiemmin mainitsemaani muotoiluongelmaa. Ensin ajattelin, että tyylikkäin lopputulos olisi tullut, jos jokaisessa taulussa olisi käytetty ”time 3” -mallia, mutta toisaalta nyt joukosta voi valita oman suosikkinsa ja inhokkinsa tai muutoin vain assosioida eri aikavyöhykkeet  muotoilun mukaan.

Diesel DZ9044:n neljä kellotaulua on sijoitettu sivuille, hienona yksityiskohtana säätönupit on käännetty alas.

Neljä kellotaulua on sijoitettu sivuille, jokainen taulu on erilainen ja säätönupit on käännetty alas. Kellotaulujen osoittama aikaa pidetään muuten viisarien kauneimpana asentona, ja siihen törmää lähes kaikkien kellojen promokuvissa.

Black Labelissa minuun vetoaa myös sulava kulmikkuus, jonka ruuveineen antaa sopivan rujon vaikutelman sortumatta kuitenkaan lainaamaan liikaa esim. army-kuvastosta, mikä taitaa olla aika tyypillistä monille Dieselin tuotteille. Onneksi Diesel on malttanut jättää logonsa kellon kehyksen reunaan etulevyn sijaan, voisin kuvitella, että moni merkkifirma olisi varmaan pilannut kellon kaivertamalla logonsa suoraan keskelle levyä . Aina tietenkin olisi parempi jos logot piilotettaisiin takalevyyn, mutta 365 dollarilla ei vielä ilmeisesti pääse mainoksista eroon. Tein vielä ajatusleikkinä muokkauksen, jossa logo sekä ruuvit on poistettu:

Perusmuodon tutkailua - oikeanpuoleista kellosta on photoshopattu logo ja ruuvit pois.

Perusmuodon tutkailua - oikeanpuoleista kellosta on photoshopattu logo ja ruuvit pois.

Yleisilme muuttuu yllättävän vähän, mutta ruuvien poissaolo vähentää rosoisuutta ja täten ruuviton version olisi ranteessa pidettynä korumaisempi. Havainto on aika hauska, sillä omasta näkökulmastani ruuvit ovat siis kellon kannalta koristeita, mutta kellon käyttäjän kannalta ne lieventävät koristeellisuutta.

Tai no, ruuvit ovat hyvin funktionaalisia elementtejä, ja sellaisenaan aika maskuliinisia koristeita. Miehekkyyttä huokuu myös kellon painava vaikutelma, jota nahkaranneke vain korostaa.

Lisää kuvia Watchismo-verkkkaupasta.

via: Gizmodo

Helvetica

Selailin tuossa hyllyyni tiensä löytänyttä Helvetica: Homage to a Typeface -kirjaa, joka nimensä mukaisesti on kunnianosoitus 1957 suunnitellulle Helvetica-kirjaisintyypille. Fontin keräämään ylistykseen saa törmätä tuon tuostakin ja itsekin tunnun suosivan sitä usein valinnoissani, joten Helvetica saakoot kunnian olla tämän blogin ensimmäisen varsinaisen postauksen aihe.

Helveticaa voisi kuvailla fonttien vaniljaksi – perusvarma valinta, joka kuitenkin toimii lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Tai jos faneilta kysyy, niin Helvetica tietenkin se aito ja oikea vanhanajan vanilja, ja sen esanssinen teollisuusvaniljan titteli menee 1982 suunnitellulle Arialille, jota syytetään usein Helvetican suoraksi kopioksi. Eipä silti, ei Helveticakaan ole ensimmäinen lajissaan, vaan sekin on paljon velkaa Akzidenz-Groteskille, jonka kilpailijaksi se kehitettiin.

No olipa miten oli. Arial ja Helvetica ovat tänä päivänä ne kaksi käytetyintä sans-serif-luokan kirjaisintyyppiä. Niiden vastakkainasettelu on herkullista, sillä pelkän Helvetican tarkastelu ei oikein tunnu missään.

Äkkivertailulla eroja näiden kahden väliltä on vaikea löytää:

Kuva: Arial- ja Helvetica-fonttien vertailua.

Kuva: Arial- ja Helvetica-fonttien vertailua. Äkkiseltään erot ovat aika huomaamattomia.

Monet merkeistä ovatkin käytännössä identtisiä, mutta osassa ero on aika selkeä:

Kuva: Esimerkkejä Arial- ja Helvetica-fonttien ilmeisimmistä eroista.

Kuva: Vertailuesimerkkejä Arial- ja Helvetica-fonttien ilmeisimmistä eroista. Helvetica muodot ovat symmetrisempia.

Ja vielä tarkemmin katsoen, kilpakumppanien väliltä löytyy perustavanlaatuistakin eroa:

Kuva: Viistoa vai tasaa? Lähemmässä tarkastelussa Arialin ja Helvetican peruserot alkavat hahmottua.

Kuva: Viistoa vai tasaa? Lähemmässä tarkastelussa Arialin ja Helvetican peruserot alkavat hahmottua.

Kumpi sitten on parempi tai kauniimpi?

Luettavuuden puolesta en löydä niin suurta eroa, että osaisin käytännön kriteereillä kallistua puoleen tai toiseen. Jos merkkejä tuijottaa itsenäisinä esteettisinä teoksina, niin täytyy myöntää, että käännyn vanhanajan vaniljan puoleen. Helvetican symmetrisyys tekee siitä kauniimman – ero tulee paremmin esiin julisteissa ja logoissa.

Ei Arialia voi silti erityisen rumaksikaan haukkua. ”R” ja ”r” näyttävät itsenäisinä merkkeinä paremmilta kuin Helvetican hieman ärsyttävästi liehuva ”R” ja kömpelö ”r”.  Ja joskus pienen t-kirjaimen viisto hattu ja pienen f-kirjaimen pidempi yläsakara vain soveltuvat käyttökohteeseensa paremmin.  Tosin tekstiin ladottuna Helvetican symmetrisyys vie jälleen voiton niidenkin kohdalla. Arialin paletista löytyy kuitenkin yksi merkki, joka peittoaa Helvetican vastaavan tilanteessa kuin tilanteessa, se on euro-merkki eli ”€”, jonka avoimuus ja linjassa kulkevat leikkaukset, vain toimivat kuin ohjus.

Kauneutta arvioidessa ei sovi unohtaa ulkoisia syitä, jotka luonnollisesti vaikuttavat mielipiteeseeni. Helveticaa ylistävät kirjat, videot, sivustot ja ammattilaisten mielipiteet vaikuttavat tietysti omaan tulkintaani. Diggailun katu-uskottavuutta helpottaa myös Arialin levinneisyys Microsoftin lisättyä sen Windows-käyttöjärjestelmänsä vakiofonttipalettiin.

Ehkä Arialia on osittain kiittäminen Helvetican suosikkiasemasta – toisen saatavuus on itsestäänselvä, toisen hankkiminen vaatii valtavirrasta poikkeavaa kalustoa tai ostoksilla käyntiä. Valitsemalla Helvetican voi ilmaista tietäväsä eron, vaikka valinnalla ei laaemmassa mittakaavassa olisi ”vaikutusta myyntiin”.

Olisipa hauska tietää kumman fontin hehkutuksesta tietämättömät valitsisivat – vai pitäisivätkö he koko kysymystä typeränä?

***

Aiheeseen liittyen: