Aihearkisto: taide

Tieto lisää taidetta?

Tanssikriitikko Alastair Macaulay analysoi videolla edesmenneen koreografi Merce Cunninghamin Biped-teosta.

Tämä video on kummitellut mielessäni pitkään. En ole koskaan ymmärtänyt mitään tanssista, en pidä tanssista osallistujana saati yleisönä. Minun on vaikea innostua tanssista, ellei se ole sitten ole allaolevan videon kaltaista raflaavaa fysiikalla leikittelyä. Ilman selostusta Biped näyttää silmääni tyhjänpäiväiseltä hyppelyltä, mutta Macaulayn kuunteleminen saa sen näyttämään äärettömän kiehtovalta –mitä enemmän saan tietää perinteistä, säännöistä ja ilmaisutavoista, alkaa tyhjänpäiväinen hyppely näyttää taiteelta.

Alemmassa videossa Yo-Yo Man säestyksellä tanssivan Lil Buckin tanssityyli on kuulemma  jookin eli gangsta walking.

Jani Leinonen: Ronald McDonaldin kaappaus

They killed Ronald! via Twitpic by @sampsa

Leinosen mainio Ronald McDonald -patsaan kidnappaamisen ympärille luotu taideteos olisi ollut sopiva aihe täällä käsiteltäväksi, mutta ajauduin kirjoittamaan aiheesta toiseen blogiini: Lue kaikki aihetta käsittelevät postaukseni tästä.

Aiheesta juttua myös tuoreimmassa Imagessa (2/2011)

Misc. IV-VI

IV: Mona Lisa

Muutaman minuutin selitys miksi Mona Lisa on niin tärkeä.

V: Holga D

Holga D(igital)

Holga D by Saikat Bizwas

On varmaan vain ajan kysymys, milloin huonon rakenteellisen laadun tuottamasta yllätyksellisyydestä itselleen myyntivaltin tehneet Holga-kamerat saavat digitaalisen vastineensa. Saikat Bizwasin konsepti vaikuttaa lupaavalta, mutta e-ink -näyttöineen ehkä aavistuksen liian hifiltä.

VI: Piet Mondrian -fraktaali

"Truchet and Mondrian" by Algorithmic Worlds

(Wikipedia: Piet Mondian & fraktaali)

Gerco De Ruijter: Abstraktia ilmakuvausta

Pää melkein räjähti kun näin nämä hollantilaisen Gerco De Ruijterin puurivistöistä ottamat ilmakuvat Building Blogissa:

Kuva: Gerco De Ruijter (2008-2010)

(via Kottke)

Charles Sandison

Pitääpä vinkata vielä kun kaupoista löytyy, että tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä (3/2011) oli useamman sivun juttu Ars Fennica 2010 -voittajasta, tamperelaistuneesta skottitailijasta, Charles Sandisonista.

Sandison kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, sillä harva teos on saanut minut innostumaan niin kuin Ars ’06:ssä Kiasman lattioilla ja seinillä elintilasta kamppailleet ”love”- ja ”hate”-sanat. Lähes kaikki aiemmat näkemäni ”datateokset” olivat olleet valmistyökaluilla tuotettua pintaa ja täten väistämättä videoteosmaisen syklisiä tai sitten estetiikaltaan lähempänä demoskenemäistä koreilevaa käsityöläisyyttä vailla kovin pitkälle kantavaa konseptuaalista tasoa.

Charles Sandison, Love & Hate (2004)

Sandisonin turhasta riisutuissa teoksissa visuaalisuus perustuu sanamassojen yhdessä muodostamiin muotoihin, tekstuureihin ja jatkuvaan liikkeeseen. Teosten sisällöllinen pääpaino on kuitenkin sanojen välisissä suhteissa. Aiemmin mainitun Love & Haten lisäksi kuvaavana esimerkkinä voisin nostaa Sandisonin vuoden 2008 Waltari-näyttelyyn tekemän teoksen, jossa Sinuhe egyptiläisestä irroitetut sanat vilistivät pitkin Ateneumin aulaportaikkoa muodostaen alkuperäistekstin mukaisia lauseita sopiviin vierustovereihin törmätessään.

Ihmisarvo täytyy tuntea, ei vain tietää

Kun Saksan poliisiliitto kommentoi taideteoksen ylittävän taiteellisen ilmaisun vapauden rajat, ollaan varmaankin oikeilla jäljillä. Kuohuntaa herättänyt teos on Marcel Walldorfin Petra (2010):

 Marcel Walldorfin virtsaamaan kyykistynyttä naispuolista mellakkapoliisia esittävä patsas.

Marcel Walldorf, "Petra" (2010)

Ei ole vaikeaa arvata, miksi joku saattaa pitää teosta poliiseja halventavana. Mellakkavarusteissaan kyykkypissaava naispoliisi ei varmaankaan ole ammattikunnan ideaaleinta julkista kuvastoa.

Mutta onko se todellakin halventava? Pienellä pohdinnalla sen voi lukea myös toisin.

Mellakkavarusteissaanhan poliisi on pelottavimmillaan – kasvoton ja kehon jokainen neliösentti väkivaltaa uhkuen. Kovan kuoren alla on kuitenkin aina ihminen, jolla on inhimilliset tarpeet.

Walldorfin teos visualisoi tarpeista luonnollisinta, mutta ajatuksen on helppo seurata tarvehierarkiaa ylemmäs: me kaikki kaipaamme turvallisuutta, rakkautta, arvonantoa ja mahdollisuutta olla yksilöitä – kaikki nuo ovat säröjä väkivallan uhkaa työvälineenään käyttävien mellakkapoliisien yhtenäistetyssä ulkoasussa.

Täydellinen sotilas kyykkypaskoo samalla kun ampuu, mutta täydellisiä sotilaita ei ole – Petrakin on laskenut mellakkapamppunsa seinää vasten toimituksensa ajaksi. Alas kääntynyt katse ei myöskään tähystä pamputettavaa, vaan hakee yksityisyyttä, välttää ympäröivien katseita.

Miksi sen täytyy virtsata? Muita perustarpeitaan toteuttava hahmo – syövä, nukkuva, nuotion äärellä lämmittelevä mellakkapoliisi – tuskin pysäyttäisi juuri ketään. Virtsaaminen ja ulostaminen ovat perustarpeista ainoita, jonka haluamme toteuttaa aina yksin ja katseilta piilossa. Teoksen näkeminen hätkähdyttää, koska ymmärrämme välittömästi tilanteen yksityisyyden ja koemme olevamme tunkeilijoita toisen yksityisessä tilassa. Vahinko vain, että osa katsojista juuttuu ensireaktioon, eivätkä osaa eläytyä pidemmälle.

Miksi sen täytyy olla nainen? Kuvittele patsaan tilalle seisaallaan virtsaava mellakkapoliisimies. Sinänsä yksityinen tilanne ei riittäisi purkamaan suojavarusteiden aggressiivista mielikuvaa, hahmon teko näyttäisi myös helposti uhmakkaalta ja halveksivalta.  Petra kyykkii omassa virtsalammikossaan koska tarve ja tilanne eivät antaneet valita parempaakaan paikkaa – seisaaltaan kusevalle Peterille ei joutuisi moisesta tinkimään, hänen ei myöskään tarvitsisi laskea pamppuaan maahan, vaan seisoessa se pysyisi ongelmitta vyöllä.

Parasta nykytaiteessa on, että se voi luontevasti väistää kysymykset taiteen esteettisistä vaatimuksesta ja keskittyä pukemaan ajatuksia kuviksi ja edelleen tunteiksi. Hyväksymme ajatustasolla lauseen ”mellakkapoliisikin on ihminen”, mutta Petra kertoo sen meille myös tunnetasolla. Mellakkapoliisia kohden heitetty kivi ei osu takana olevaan järjestelmään – se osuu ihmiseen. Onko tämä mielikuva Saksan poliisiliitosta todellakin niin vastenmielinen?

(via YLE)

PS. En nyt väitä, että taiteilijan intentio on ollut tulkintani mukaista, mutta Spiegelin hastattelussa hän kyllä selväsanaisesti kieltää sen olevan kritiikkiä valtiota tai poliisia kohtaan.

Diskurssit suoriksi

"Taidepuhe on usein höpöhöpöä", Kaisa Heinänen (HS 7.9.2010, C1)

"Taidepuhe on usein höpöhöpöä", Kaisa Heinänen (HS 7.9.2010, C1)

Aamun Hesarissa (7.9.2010, C1, ) oli mainio juttu taidepuheesta ja sen vaikeaselkoisuudesta. Kaisa Heinäsen haastattelema taidehistorioitsija Satu Itkonen puolustaa yleisöä ja moittii tarpeettomia sivistyssanoja, anglismeja ja koukeroisia käsitteitä näyttelyteksteissään viljeleviä taiteilijoita. Aihetta on, mikä käy hyvin ilmi seuraavasta valokuvataiteilija Ari Kakkisen näyttelytiedotteen sitaatista ja sen käännöksestä:

”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”
– valokuvataiteilija Ari Kakkinen kuvailee töitään

”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.”
– taidehistorioitsija Satu Itkosen käännös Kakkisen tekstistä

Pisteliään osuva on Hän löytää käytännölle myös varsin osuvan selityksen:

”Teksteissä taiteilija tavallaan nostetaan käsityöläisestä filosofiksi. Monet ehkä ovat sitä, ja osaavat itsekin hyvin kirjoittaa, mutta eivät suinkaan kaikki.”

Ei Itkonen teoreettista puhetta kokonaan kieltämässä ole, mutta muistutus yleisön huomioimisesta heille osoitetuissa teksteissä on enemmän kuin aiheellinen. Ei kai taiteilijan (tai kriitikon!) pätevyys siitä luhistu, jos asioita välillä kuvaillaan vähemmän fiinillä tavalla. Jutussa silmätikuksi noussut Kakkinen selittää heideggermaista puuroaan, noh, juurikin Heideggerin lukemisella väitöskirjaansa kuuluvan näyttelyn koonnin yhteydessä. Hyvä lisäkysymys voisi olla, että onko galleristeilla oma vastuunsa ketjussa.

Hatunnosto Heinäselle ja Itkoselle hyvästä jutun- ja keskustelunaiheesta. Pitääpäs kaivella jostain Itkosen aihetta käsittelevä Selkoa nykytaiteesta -kirja (Kirjapaja, 2008).

***

Kun kerran selkokieltä puolustetaan, niin täytyy tietysti mainita, että otsikon sana ”diskurssi” tarkoittaa puhetta tai keskustelua ja sitä käytetään viitatessa etenkin teoreettiseen keskusteluun ja tarkasteltaessa jotain keskustelua tieteellisin menetelmin (diskurssianalyysi). Sinänsä hauskaa, että sana tulee latinasta ja on tarkoittanut alunperin ympäriinsä juoksentelua.