Avainsana-arkisto: katutaide

Katutaiteesta

Yritän saada bloggausvaihtetta takaisin silmään lähes verkotta vietetyn kesän ja äärikiireisen syksyn jälkeen. Mikäpäs olisi tähän saumaan parempi aihe kuin se, joka toimi yhtenä alkusysäyksenä tämän blogin perustamiselle.

Mielessäni on pitkään kummitellut lähes vuosi sitten Hesarin kulttuuriosastolta lukemani juttu, jossa kerrottiin Taikissa taidekasvatusta opiskelevan Reetta Nisosen projektista, jossa hän kehysti katujen seinille tehtyjä teoksia, siis katutaidetta. Periaatettaan Nissonen kuvaili haastattelussa seuraavasti: ”Kehystän sellaista, mitä mieluusti katsoisin kaupungissa.

Juurikin näin! Vaikka valtaosa katutaiteesta on laitonta, ei voida kategorisesti väittää, että joukosta ei löytyisi myös onnistuneita ja esteettisiä teoksia, joiden näkeminen voisi piristää harmaan betonin keskellä kulkevia. Onnistunut teos ansaitsee kehunsa, rikkoipa sen tekoprosessi sääntöjä tai ei.

Nissosen projekti jäi pyörimään alitajuntaani, josta se palasi viime keväänä mieleeni vieraiden kaupunkien seiniä katsellessani ja ihastellessani maalijälkiä, jotka antoivat seinäpinnalle enemmän kuin veivät siltä pois. Kotiin päästyäni, minun oli aivan pakko kaivella Hesarin juttu netistä ja lähettää Nissoselle sähköpostia pyytääkseni häneltä lisää kuvia kehystyksistä nähtäväksi.

Sainkin niitä pinon ja myös luvan myös julkaista niitä täällä. Alla pino valokuvia, joissa näkyy kehystykset ympäristöinen ja tekemäni rajaukset:

reetta-nisonen-1

reetta-nisonen-2

reetta-nisonen-3

reetta-nisonen-5

reetta-nisonen-4

reetta-nisonen-6reetta-nisonen-7

Valinnoissaan Nissonen vaikuttaa painottaneen ns. stencil– eli sabluunatöitä, jotka ovat myös omia suosikkejani. En nyt sano, että nuo olisivat lajinsa huippuja, mutta kaupunkielämän merkkien keskellä ne erottuvat selvästi edukseen.

Stencil-työt tuntuvat usein myös sopivan vapaalla kädellä tehtyjä töitä paremmin ympäristöönsä, mikä johtunee niiden huolitellummasta ulkoasusta, selkeämmästä kuvakielestä, yksivärisyydestä, hieman mekaanisesta jäljestä sekä graffiteja pienemmästä koosta – välillä myös tuntuu, että niiden tekijöillä on aavistuksen parempi käsitys siitä millaiselle pinnalle ja millaisella asettelulla niitä on esteettisesti kestävämpää tehdä.

Stencilin lähestyttävyyttä taitaa osittain selittää myös, ettei sille oikein löydy kömpelöä kaksoissisarta tai käytöshäiriöisiä veljiä, kuten muulle katutaiteelle. Esimerkiksi hyvän ja huolella tehdyn graffitin mainetta pilaa talojen seiniin hätäisesti maalatut ja valumaan jääneet ääriviivat sekä taidokkaammatkin oman oksan sahaamiset, kuten junavaunujen maalaminen.

Tarrataiteen arvoa armotta syövät mainos- ja tagitarrat sekä hyvienkin yritysten kariutuminen halpaan tarrapaperiin ja huonoon sijoitteluun.

Tussaamalla tehtävien tagien kultuuriin puolestaan liittyy jo oletuksena röyhkeä ja sopimaton pintojen valinta ja itseään syövä toisto, jotka piilottavat tagien esteettisen potentiaalin ja antavat täyttämälleen tilalle tarpeettoman aggressiivisen ja likaisen sävyn. Tagien kohdalla onkin aiheellista kysyä, voiko sitä kutsua katutaiteeksi lainkaan.

Toisaalta, kun niitä tarkastellaan omista kopioistaan ja esityspinnoistaan eristettyinä, niistä voi löytää rinnastuksen kalligrafian kaltaiseen estetiikkaan – näkökulma, johon esimerkiksi Evan Rothin Graffiti Taxonomy: Paris, 2009 -näyttely  ja verkkoversio pohjaavat (Rothin näyttely on syksyn ajan osa Fondation Cartierin Born in the Streets – Graffiti -näyttelyä – kun verkkosivut ennenpitkää katoavat, niin sen videoesittelyn voi katsoa Rothin sivuilta).

Mainokset