Kun Saksan poliisiliitto kommentoi taideteoksen ylittävän taiteellisen ilmaisun vapauden rajat, ollaan varmaankin oikeilla jäljillä. Kuohuntaa herättänyt teos on Marcel Walldorfin Petra (2010):
Marcel Walldorf, "Petra" (2010)
Ei ole vaikeaa arvata, miksi joku saattaa pitää teosta poliiseja halventavana. Mellakkavarusteissaan kyykkypissaava naispoliisi ei varmaankaan ole ammattikunnan ideaaleinta julkista kuvastoa.
Mutta onko se todellakin halventava? Pienellä pohdinnalla sen voi lukea myös toisin.
Mellakkavarusteissaanhan poliisi on pelottavimmillaan – kasvoton ja kehon jokainen neliösentti väkivaltaa uhkuen. Kovan kuoren alla on kuitenkin aina ihminen, jolla on inhimilliset tarpeet.
Walldorfin teos visualisoi tarpeista luonnollisinta, mutta ajatuksen on helppo seurata tarvehierarkiaa ylemmäs: me kaikki kaipaamme turvallisuutta, rakkautta, arvonantoa ja mahdollisuutta olla yksilöitä – kaikki nuo ovat säröjä väkivallan uhkaa työvälineenään käyttävien mellakkapoliisien yhtenäistetyssä ulkoasussa.
Täydellinen sotilas kyykkypaskoo samalla kun ampuu, mutta täydellisiä sotilaita ei ole – Petrakin on laskenut mellakkapamppunsa seinää vasten toimituksensa ajaksi. Alas kääntynyt katse ei myöskään tähystä pamputettavaa, vaan hakee yksityisyyttä, välttää ympäröivien katseita.
Miksi sen täytyy virtsata? Muita perustarpeitaan toteuttava hahmo – syövä, nukkuva, nuotion äärellä lämmittelevä mellakkapoliisi – tuskin pysäyttäisi juuri ketään. Virtsaaminen ja ulostaminen ovat perustarpeista ainoita, jonka haluamme toteuttaa aina yksin ja katseilta piilossa. Teoksen näkeminen hätkähdyttää, koska ymmärrämme välittömästi tilanteen yksityisyyden ja koemme olevamme tunkeilijoita toisen yksityisessä tilassa. Vahinko vain, että osa katsojista juuttuu ensireaktioon, eivätkä osaa eläytyä pidemmälle.
Miksi sen täytyy olla nainen? Kuvittele patsaan tilalle seisaallaan virtsaava mellakkapoliisimies. Sinänsä yksityinen tilanne ei riittäisi purkamaan suojavarusteiden aggressiivista mielikuvaa, hahmon teko näyttäisi myös helposti uhmakkaalta ja halveksivalta. Petra kyykkii omassa virtsalammikossaan koska tarve ja tilanne eivät antaneet valita parempaakaan paikkaa – seisaaltaan kusevalle Peterille ei joutuisi moisesta tinkimään, hänen ei myöskään tarvitsisi laskea pamppuaan maahan, vaan seisoessa se pysyisi ongelmitta vyöllä.
Parasta nykytaiteessa on, että se voi luontevasti väistää kysymykset taiteen esteettisistä vaatimuksesta ja keskittyä pukemaan ajatuksia kuviksi ja edelleen tunteiksi. Hyväksymme ajatustasolla lauseen ”mellakkapoliisikin on ihminen”, mutta Petra kertoo sen meille myös tunnetasolla. Mellakkapoliisia kohden heitetty kivi ei osu takana olevaan järjestelmään – se osuu ihmiseen. Onko tämä mielikuva Saksan poliisiliitosta todellakin niin vastenmielinen?
(via YLE)
PS. En nyt väitä, että taiteilijan intentio on ollut tulkintani mukaista, mutta Spiegelin hastattelussa hän kyllä selväsanaisesti kieltää sen olevan kritiikkiä valtiota tai poliisia kohtaan.
[mainio] 